Katri kuntapäättäjänä

Kuntatalouteen kohdistuu tänä päivänä valtavat paineet. Suurta kuvaa katsovat ekonomistit puhuvat lakkaamatta rakenteellisen muutoksen tarpeista. Uskallan väittää, että monillakaan näistä ekonomisteista ei ole sen syvällisempää tietoa niin kunta- kuin sosiaali- ja terveysmaailmastakaan.

Jostain syystä taloustieteilijät ovat saaneet kuitenkin hegemonisen vallan antaa analyysejaan kunta- ja hyvinvointialan kehitystarpeista. Herää tietenkin kysymys, että miten hyvin nämä analyytikot ymmärtävät, vaikka maamme elinolosuhteita. Pohjoisen pitkiä välimatkoja tai harvaa asutusta, koska nämähän vaikuttavat mitä suurimmassa määrin meidän yhteiskuntarakenteeseemme.

 

*******

 

Meille kuntapäättäjille nämä taloudelliset resurssit ovat erityisen tuttuja. Reunaehdot, jotka sanelevat sen, mitä kaikkea voimme tehdä. Samankaltaista rajallisuuden tuskaa jokainen kokee omassa elämässään ja varmasti omassa työssäänkin. Valtakunnan päättäjiä on helppo kritisoida, samoin kuin kuntapäättäjiä. Kritiikki on hirvittävän helppo laji, rakentavien vaihtoehtojen esittäminen onkin huomattavasti vaikeampaa ja niitä valitettavan harvoin kuulekaan.

Kuntapäättäjänäkin osaan huomattavasti paremmin etsiä rahareikiä ja menokohteita, mitä kaikkea hyvää ja hyödyllistä kuntalaisille voimmekaan tehdä. Sitä, miten hyvin yhteiset varamme riittävät tai sitä, mistä säästetään, onkin huomattavasti vaikeampi keksiä. Sama vaikeus piillee myös valtakunnan tasolla. Kaikille kaikkea kivaa on valitettavasti utopia.

Kamppailen itse omassa kuntatyössäni jatkuvasti taloudellisen paineen kera. Se syövyttää ihmisten ideologisuutta, mutta myös positiivisuutta. Hyvin helposti huomaa velloutuvansa vain talouskurin tiukkuuden linjan taakse, ajatellen aivan kiva, mutta ei ole rahaa.

Budjettimme kuitenkin koko ajan kasvavat. Suomalaisten tulot ovat suuremmat kuin koskaan, aineellinen hyvinvointimme on korkeinta ikinä. Silti, aivan kuin tuntuisi siltä, etteivät rahat riitä mihinkään. Minne kaikki rahat menevät?

 

**********

 

Yksi selitys löytyy siitä, että kaikki sosiaali- ja terveysmenoihin liittyvät kulut ovat kasvaneet viimeisten vuosikymmenten aikana ja aikalailla tiukkaa nousua. Miten tämä voi olla mahdollista? Ensinnäkin on varmasti niin, että palvelutarjontamme on parantunut.

Miettikää kunnallisia palveluita 90-luvun alussa ja verratkaa tähän päivään. Vaikka ennen oli kaikki aina helposti mielikuvissa paremmin, todellisuudessa, ei kuitenkaan tainnut olla. Lainsäädäntömme on kehittynyt. Kunnanisät ja –äidit ovat kauhuissaan. Kansanedustajat säätävät lakeja hyvää hyvyyttään parantaakseen ihmisten lakisääteisten mahdollisuuksien ja tasa-arvon toteutumista, mutta millä hinnalla.

Tiukempi lainsäädäntö maksaa. Haluamme, että ryhmäkoot pysyvät kurissa ja terveyskeskuksissa saa hoitoa, mutta täytyy aina muistaa, että me kaikki maksamme sen yhdessä, mikään ei ole ilmaista. Kysymys onkin siitä, mikä on järkevää. Minne on yhteisiä varjoa syytä suunnata.

Toisekseen, väitän että parannettu palvelutaso johtaa myös esiintymien yleisyyteen. Mitä enemmän tarjotaan palvelua, sitä enemmän kait sitä yleensä myös käytetään. Huomasin tässä taannoin, että oli uutisoitu sodankyläläisten päivystysmäärien vähentyneen. En usko, että Sodankylässä olisi tapahtunut yhtäkkistä tervehtymistä, vaan ihmiset eivät vain enää iltaisin tai viikonloppuisin lähde ajamaan satoja kilometrejä Rovaniemelle päivystykseen, ellei todella olla pää kainalossa.

Kolmannekseen ei voi olla väheksymättä ikärakenteemme ongelmallisuutta. Sama ongelma on ikääntyvässä Euroopassa laajemminkin. En ole kuitenkaan törmännyt keskieurooppalaiseen kuntarakenneuudistukseen ikärakennekeskustelun varjolla. Sitä ei ole, koska kuntaliitoskeskustelu on ideologispoliittinen, ei ihmisten sairastavuuteen ja sairauksien maksamiseen liittyvä.

Asioita täytyy pystyä tekemään toisin. Yksi vastaus onkin tullut, rankka keskittäminen. En voi itse hyväksyä sitä. Täytyy olla myös muu keino. Täytyy pitää huolta elämisen edellytyksistä kaikkialla. Se tarkoittaa infraa, koulutusta ja terveydenhoitoa. Sillä se tulee kokonaistaloudellisesti tarkasteltuna myös edullisemmaksi. Hallintokuntamme eivät tee edelleenkään yhteistyötä riittävästi. Toisekseen emme ole saaneet sähköisten palveluiden murrosta Suomessa aikaiseksi. Meillä ei ole edes kunnollisia nettiyhteyksiä, Ruotsissa kuituverkko vietiin jokaiseen talouteen jo yli vuosikymmen sitten.

 

********

 

Tornion hyvinvointi-indikaattorit ovat pääosin tyydyttävää seiskan ja kasin tasoa sanoisin. Emme ole mikään Kauniainen, mutta tiedän vaikeammassakin tilanteessa olevia kuntia. Suuri ongelma meilläkin on ikärakenne. Tilastokeskus toki ennakoi, että Torniossa väkiluku maltillisesti nousee, mutta seutukunnassamme väki ei vähene, mutta se vanhenee rajusti.

Tornion suurin ongelma hyvinvointikertomuksen mukaan ovat lapset, lapsiperheet ja varhaisnuoret.  Mitä sitten olemme tehneet asian eteen? Työskentelen hyvinvoinnin johtoryhmässä. Kaupungissamme siihen kuuluvat johtavat viranhaltijat ja poliitikot. Kokoonnumme säännöllisesti valmistelemaan valtuustolle meneviä asiakirjoja. Laaja hyvinvointikertomus hyväksytään kerran neljässä vuodessa, mutta vuosittainen tarkistus ja tilannepäivityshän täytyy saada valtuutetuille joka syksy ennen talousarviokäsittelyä ja budjetin lukkoon lyömistä, jotta joulukuussa osataan varojen suhteen reagoida.

 

********

 

Ollakseni rehellinen vuosittain tehtävät muutokset ovat kuitenkin pieniä. Valtuusto voi päättä muutamien uusien työpaikkojen ja panostusten lisäämisestä esimerkiksi ennaltaehkäisevään neuvola- ja perhetyöhön, mutta suuret miljoonien muutokset vievät vuosia. Ehkä noin viiden vuoden perspektiivillä pystymme saamaan kokonaisuuksia hahmotetuksi. Valitettavasti. Valtuutetun poliittinen mandaattihan oli sen neljä vuotta, joten saman kehän ympärillä pyörimistä tapahtuu varmasti, mutta parempaakaan systeemiä ei ole vielä keksitty.

Keskustelen usein lapsiperheiden ongelmista kaupungin työntekijöiden kanssa. Yhtä usein saan vastauksen, ettei kysymyksessä ole resurssipula. Se helpottaa tulevaan budjettiin valmistautumista, mutta tekee samalla ongelmastamme itseasiassa monin kerroin kimurantimman. Emme pysty ratkaisemaan sitä puhtaasti rahalla. Täytyy siis pohtia laajemmin lasten huonovointisuutta heidän omista lähtökohdistaan. Esimerkiksi sivistystoimenjohtajan mukaan koulu pystyy hoitamaan oman osansa. Mutta, kun koulupäivä päättyy, lapsen täytyy selvitä jälleen illasta aamuun ja se väli voi monelle olla vaikea.

 

Tornio on erittäin vientivetoista aluetta. Olemme yhtä Suomen teollistuneinta aluetta ja seutukunta tuottaa kansallisesti vuodesta toiseen lähes kymmenen prosenttia maan nettovientituloista. Talouden taantuma on ollut alueellemme kova ja työttömyys on noussut kohisten. Erityisesti nuorisotyöttömyys on läsnä. Kaupunki on pyrkinyt omalta osaltaan vastaamaan nuorisotyöttömyyteen laittamalla runsaasti nuorisotakuun paikkoja auki. Olimme yllättyneitä. Emme saaneet kaikkiin tehtäviin edes hakijoita, vaikka keskimääräinen nuorisotyöttömyysprosentti on korkeampi kuin muualla. Osa nuorista on jo niin sivussa arjesta, ettei viitsi enää edes yrittää hakea työtä.

Kansallisesti heikko-osaisuuden periytymistä on tutkittu. 50-luvun kaltaista sosiaalista nousua ei näytä enää tapahtuvan ja vanhempien koulutustaso vaikuttaa määräävän pitkälle lastenkin koulutustasoa. Nuorisotyöttömyysongelmaamme ei ole auttanut ainakaan valtakunnallinen koulutuspolitiikka. Ammatillisesta koulutuksestamme on leikattu yli 350 koulutuspaikkaa tämän hallituskauden aikana. Jos talous- ja työllisyystilanne ei aja nuoria muualle, valtiovalta avittaa sitä vielä omilla toimillaan leikkaamalla koulutuksesta. Silmälumeeksi saamme puuhastella nuorisotakuun kanssa. Sen volyymit ovat kuitenkin valovuoden päästä satojen paikkojen koulutusleikkauksista.

 

En voi olla välttymättä ajatukselta, että tämä kauan puhuttu ennaltaehkäisy ei ole vieläkään saavuttanut meitä. Voiko olla niin, että tämän päivän syrjäytyneet nuoremme ovat 90-luvun lamassa syrjäytyneiden jälkeläisiä? Tornion hyvinvointikertomuksesta kävi nimittäin selvästi myös ilmi, että yläastelaiset kokivat vanhemmuuden puutetta. Ei ollut ketään, joka olisi auttanut, rajoittanut ja ollut läsnä. Ei ollut ketään joka olisi välittänyt. Valitettavasti yhteiskunta ei voi olla kenenkään kaveri.

 

Kysymys lyhyen aikavälin ratkaisusta kaupungille on perhetyöstä. Olemme seuranneet Imatran mallia mielenkiinnolla ja satsaamme ennaltaehkäisevään perhetyöhön vielä enemmän. Kysymys on perheiden hyvinvoinnin tukemisesta. Tornion ongelmat hyvinvointikertomuksen mukaan vaikuttavat olevan kuitenkin myös paljon yksittäisiä toimenpiteitä laajempia ongelmia. Kysymys on nähdäkseni työstä ja toimeentulosta. Ilman elämän perustaa on mahdoton tarjota hyvinvointia muille. Elinkeinopolitiikka on kunnilla moninaista. Meidän on kaikin keinoin pyrittävä luomaan uusia työpaikkoja, jotta ihmisillä on mielekästä puuhaa. Joudumme taistelemaan koulutuspaikoistamme, keskussairaalasta ja lentokentästämme, mutta pohjoisessahan elämä ei olekaan koskaan ollut helppoa, joten me selviämme kyllä. Yleisellä ilmapiirillä on merkittävä vaikutus, onko eteenpäinmenoa vai tuskallista taantumaa?

 

*********

 

Lopuksi haluan kertoa vielä byrokratiasta ja kuntatyöntekijöidemme jaksamisesta. Julkisen sektorin tehokkuudesta ollaan montaa mieltä. Edustan näkökantaa, jossa tietty määrä byrokratiaa on hyväksi asioiden tasavertaiseksi hoitamiseksi, tietenkin mahdollisimman vähän. Liika byrokratia lamauttaa ja näinhän tapahtuu usein isoissa yksiköissä, väliportaita vain tuppaa tulemaan lisää. Toisaalta pienet yksiköt ovat haavoittuvaisia. Puhun tietenkin vain oman kuntani ja seutukuntani näkökulmasta. Tornion kaupungin hallinnon menot ovat kaksi prosenttia kaikesta kunnan toiminnasta, siis taloudellisesti yhdistelemälläkään ei kovin suuria säästöjä ole kaivettavissa.

Taisipa eräs entinen kuntaministeri joskus todeta 100 pienimmän kunnan menot ovat kolme prosenttia kaikkien kuntien menoista, joten suuret kalat uivat aivan jossain muualla kuin pikkukuntien byrokratiassa.

 

Omakohtainen kokemukseni on, että virkamiehet tekevät työnsä virkavalalleen uskollisina ja hyvin. He ovat vain tolkuttoman kuormittuneita perustöidensä alle eikä kehitystyölle jää juuri tilaa tai aikaa. Kehitystyö on muuttunut säästötalkoiksi ja saneeraukseksi ei niinkään pitkän kaaren toimintatapojen ja – mallien miettimiseksi. Tämä on harmi. Tietenkin tästä ollaan myös jyrkästi eri mieltä, mutta kyllä se julkishallinnon pöhöttyneisyys tulee jostain aivan muualta kuin pikkukuntien palveluverkoista.

Lopuksi on tietenkin vielä todettava, että hyvinvointikertomus on oivallinen työkalu. Politiikan vaikuttavuutta on nimittäin erittäin vaikea, jos ei mahdoton mitata. Tämä on yksi mallinnus, joka auttaa meitä katsomaan vuosien kaaria. Sitä seuraamalla pystymme toivon mukaan parantamaan juoksuamme entisestään.