Pohjoisena ja kylmänä maana Suomen on yksinkertaisesti pakko huolehtia teollisuutemme kilpailukyvystä sekä puhtaan ja kohtuuhintaisen energian saannista. Tämä onnistuu EU-tason sääntelyä paremmin jättämällä luonnonvara-, teollisuus- ja energia-asioissa enemmän päätäntävaltaa omat olonsa parhaiten tunteville jäsenmaille.

EU kuitenkin sääntelee juuri näitä Suomen taloudelle tärkeimpiä kysymyksiä jatkuvasti tiukemmin. Kyse on jo kehitystä haittaavasta mikromanageerauksesta. Euroopan unionin sisämarkkinat eivät riitä ohjaamaan koko globaalia sääntelyä.

Kiristyvä sääntely haittaa kilpailukykyämme erityisesti suhteessa Yhdysvaltoihin. Tähän ei ole tosiasiallisesti varaa. Euroopan talous on laahannut jo pitemmän ajan Yhdysvaltojen ja Aasian perässä. Parlamentissa tulen ajamaan suomalaisen teollisuuden etua. Suomalaisten ja eurooppalaisten yritysten pärjäämiselle markkinoilla on annettava huomattavasti suurempi merkitys. Vastuullinen teollisuus tuo vientituloja ja työpaikkoja sekä vastaa osaltaan myös ilmastonmuutoksen tuomaan haasteeseen.

Olemme siirtymässä vapaasta kilpailusta protektionistiseen teollisuus- ja kauppapolitiikkaan. Tämä ei ole Suomen edun mukaista. Valtiontuilla on yritetty vastata ensin Kiinan epäreiluun kauppapolitiikkaan, sittemmin Covid-19-kriisiin ja Venäjän hyökkäyksen aiheuttamaan energiakriisiin ja lopulta vastata Yhdysvaltojen omalle tuotannolleen myöntämiin verotukiin.

Tämä kaikki on johtanut valtaviin yritystukiin erityisesti Saksassa ja Ranskassa. Saksa tukee mm. terästehdasinvestointejaan miljarditasolla. Suomella ja muilla pienillä mailla ei ole vastaavaa mahdollisuutta.

Määräaikaisiksi tarkoitetut valtiontukisäännöt tulevat lähivuosina uudelleen arvioitaviksi. Juuri nyt näyttää kuitenkin epätodennäköiseltä, että EU palaisi ainakaan lähivuosina aikaisempaan, kilpailun vapautta korostavaan valtiontukipolitiikkaan.

Tämä olisi kuitenkin Suomen avoimesta kaupasta ja sisämarkkinoista riippuvaisena pienenä maana ja tämän eteen sitoudun toimimaan.

Osana Covid-19 elvytys komission aloitteesta EU:ssa hyväksyttiin joulukuussa 2020 ns. ensimmäinen yhteisvastuullinen velkapaketti. Velanottaja oli unioni, mutta lopullisena maksajana jäsenmaat Pohjois-Eurooppa suurimmilla osuuksilla. Myös paketin runsaan 700 miljardin euron jako kohdennettiin jäsenmaakohtaisesti. Jakopuolella painotettiin vahvasti Etelä- ja Itä-Eurooppaa, Pohjois- ja Keski-Euroopan ollessa suuria nettomaksajia.

On hyvin mahdollista, että yhteisvastuulliselle velalle esitetään jatkoa puhtaan siirtymän, yhteisen puolustuksen tai Ukrainan jälleenrakentamisen nimissä. Jos näiden edistämiseen tarvitaan EU-tason toimia, tulisi ne rahoittaa olemassa olevien rakenteiden puitteissa. Lisäksi jaon tulisi perustua hankkeiden laatuun, eikä niiden maantieteelliseen sijaintiin.

Yhteisvastuullisen velan osalta Suomen linjan tulee pitää: kyseessä oli poikkeuksellinen ja kertaluontoinen ratkaisu, eikä vastaavia yhteisvastuuseen perustuvia rahoituspäätöksiä enää tehdä.

Tälle on myös unionitason perusteet. Yhteisvastuulliset velkamekanismit kasvattavat unionin epävakautta, koska yhteisvelkaa ei kannateta Pohjois-Euroopassa. Lisäksi ne kiihdyttävät yrityksille maksettavia valtiontukia.

Tulonsiirtounionin rakentamisen sijaan kehittämistyö tulee suunnata perusasioihin eli neljän vapauden periaatteen edistämiseen sekä maanosaan vakauteen ja rauhaan - siihen mihin Euroopan unionin aikanaan perustettiinkin.

Yhteisvastuullisten velkojen sijaan tulisi palata yhdessä sovittujen perussopimusten linjalle. Sopimusten mukaan jokainen jäsenmaa vastaa itse omista veloistaan.

Suomella on unionin jäsenmaiden ylivoimaisesti pisin yhteinen raja Venäjän kanssa, yli 1 300 kilometriä. Suomen lisäksi myös unionilla tulisi olla valtava intressi turvata oma ulkorajansa.

Raja pitää pystyä tarvittaessa turvallisuussyistä sulkemaan. Yhteistyötä muiden Venäjän tai Valko-Venäjän rajanaapureiden kanssa on lisättävä. Frontex ja muut EU-tason toimijat on resursoitava tavalla, joka mahdollistaa riittävän avun rajamaille.

Kysymys on vielä tätä paljon laajempi. Itäistä Suomea uhkaa ikävä ja kova kierre. Venäjän aiheuttama tilanne osuus kipeimmin itäiseen Suomeen. Aiemmin kaupasta, teollisuudesta ja matkailusta elantonsa saanut raja-alue kärsii idänkaupan ja -kulun loppumisesta.

Samaan aikaan uudet teolliset investoinnit suuntautuvat vahvasti läntiseen Suomeen. Iso osa tästä johtuu sähköntuotannosta esteestä. Koko maan puolustukselle tärkeä Itä-Suomen tutkajärjestelmä ei ole mahdollistanut tuulivoiman rakentamista.

Syy ei ole itäsuomalaisissa, kyse on ikävän sivullisen roolista. Tuen voimallisesti EU:n osavastuuta tilanteen korjaamiseksi. EU aluekehitysrahoissa tulee tunnistaa tämän koko unionia koskevan tilanteen poikkeuksellista merkitystä ja osumista itäiseen Suomeen.

Euroopan unioni on ottanut yhteisten varojen kautta merkittävän roolin infrayhteyksien rahoittajana. Tämä myös näkyy eteläisessä ja itäisessä Euroopassa. Tavoitteena on ollut eri jäsenmaiden ja alueiden elintasoerojen kiriminen, mutta myös eurooppalaisen kaupankäynnin edistäminen.

Suomen infran, sähköverkkojen, datakaapeleiden, mutta etenkin liikenneväylien, EU-rahoitus on ollut surkean heikkoa.

Itärajan sulkeutuminen ja epävakaa Itämeren tilanne korostaa tarvettamme atlanttisiin yhteyksiin. Vientiä ja tuontiamme emme voi Itämeren merenkululle vaihtoehtoisilla reiteillä korvata, mutta poikkeusoloa varten meillä on kaikki syyt vahvistaa yhteyksiä Pohjois-Norjan satamiin. Tämä on nopein ja turvallisin reitti saavuttaa atlanttiset yhteydet tilanteessa, jossa Itämeren kautta emme kykenisi toimimaan täysimääräisesti.  

Yhteyksien vahvistamisella on koko Euroopan turvallisuuteen liittyvä puolustuksellinen intressi. Meidän on kyettävä osoittamaan, että nopea ja riittävä sotilaallisen avun siirtäminen Suomeen on mahdollista poikkeusoloissakin.

Eurooppalainen teollisuus, muun maailman tavoin, tukeutuu edelleen valtavaan fossiilisen energian käyttöön. Pohjoismaat, etenkin suomalainen ja ruotsalainen teollisuus, ovat vähentäneet merkittävästi päästöjään.

Päästöjen vähentäminen tulee olla ilmastopolitiikan keskiössä, mutta EU-tason sääntely ei ole tässä loogista. Unionin sääntely asettaa energiatehokkuuden nimissä esimerkiksi jäsenmaakohtaiset energiankäyttökatot. Tälle ei ole perusteita tilanteessa, jossa päästöjen vähentäminen edellyttää nimenomaan valtavan määrän uutta päästötöntä sähköntuotantoa.

Toinen esimerkki epäonnistuneesta ilmastosääntelystä on etenkin metsiä koskeva ns. LULUCF-säädäntö. Sen mukaisesti jäsenmaissa tulisi saavuttaa tietty maankäytön nielu, huolimatta siitä, että metsien ikärakenne vanhenee kautta Euroopan. Kiivaimman kasvuvaiheensa ohittaneet metsät eivät sido hiiltä enää yhtä tehokkaasti.

LULUCF tavoitteisiin pääseminen oikeastaan edellyttää, että puunkäyttöä tulisi vähentää kautta Euroopan. Tämä johtaa ainoastaan siihen, että globaalien markkinoiden tilanteessa tuotanto siirtyy EU:n ulkopuolella tai sitten siirrytään käyttämään fossiilisia raaka-aineita.

Tiukentuvien päästövähennystavoitteiden myötä tulemme näkemään yhä kasvavia vaatimuksia siitä, että pohjoisen Euroopan metsiä tulisi käyttää hiilinieluna Euroopan hiilineutraaliustavoitteeseen pääsemisessä.  Tätä tietä en tue.

Suunta tulisi olla teollisuuden teknologisten ratkaisujen kehittämisessä ja käyttöönotossa.

EU:n aluerahoitusta on jatkossakin kohdennettava Suomeen. Perusteet säilyttää pohjoisten harvaan asuttujen alueiden erityisrahoitus ovat edelleen olemassa.

Tämän lisäksi EU:n Venäjän ulkorajojen erityiskysymys on noussut turvallisuuskysymykseksi koko EU:n osalta. Kannatan uutta EU:n itärajan alueiden ulkorajaohjelmaa. Asia on ajankohtainen nyt EU:n aloittaessa neuvottelut uudesta koheesiokaudesta.

Venäjän aloittamaan sotaan liittyy myös kasvava tarve maatalouspolitiikan riittävälle rahoitukselle. Ruokaturvasta huolehtiminen on koko EU:lle strateginen kysymys. Myös maaseudun kehittämisen EU-rahoitus on nostanut merkitystään.

Kannatan myös europarlamentaarikko Mauri Pekkarisen aloitetta itäisen Suomen nimittämisestä erityistalousalueeksi uuden EU:n nettonollateollisuuden asetuksen mukaisesti.

EU pyrkii nettonollateollisuussäädöksellä lisäämään puhtaan teknologioiden valmistuskapasiteettia. Itäisen Suomen nimittäminen kansalliseksi ”nettonollalaaksoksi” mahdollistaisi erityiskohtelun mm. bioteknologiaan, aurinko- ja tuulivoimaan sekä ydinenergiaan. Alueelle tehtävät teollisuusinvestointien tukiosuudet olisivat suurempi ja lupakäsittelyt nopeutettuja.

Metsäpolitiikka ei perussopimusten mukaan kuulu EU:n toimivaltaan. Asian todellinen laita on ollut aivan toinen. Ilmasto- ja ympäristöperustein komissio on vyöryttänyt metsäsektorille runsaasti lainsäädäntöä.

Portugalin korkkitammimetsät eroavat pohjoisista havumetsistä perusteitaan myöten. Yhden ja saman sääntelyn pakkosovittaminen ei toimi. Myös talousnäkökulma ja teollisuuden merkitys tulee huomioida. Yksi tapa saada asiaa raiteilleen olisi ottaa maatalouskomissaarin salkkuun myös metsäasiat, jolloin maatalouspääosaston rooli tulisi mukaan ilmasto- ja ympäristöpääosastojen lisäksi.

Viime vuosien virheitä on ryhdyttävä myös rohkeasti korjaamaan. Osa liian pitkälle menneestä sääntelystä ajaa nyt suoraan fossiilitalouden jatkumista. Myös metsänomistajien omaisuudensuoja on turvattava nykyistä paljon paremmin.

Euroopassa käytävä sota, kasvanut tarve varautua ja talouden heikko tilanne kaikki asettavat päälinjan eurooppalaiselle maataloudelle. Sen on oltava oman ruoantuotannon turvaaminen.

Oman ruoan turvaamiseksi edellyttää, että maataloutta voidaan kannattavasti harjoittaa EU:n kaikilla alueilla. Meille Suomessa tämä tarkoittaa pohjoista Suomea. Meillä on ollut useita kausia, jolloin nimenomaan pohjoisen Suomen rehutuotanto on ollut onnistuneempaa kuin keskimäärin muualla.

Ruokaturvan kannalta on siis perusteet jatkaa EU:n tuotannoltaan heikompien tuotantoalueiden tukemista ja mahdollisuutta tätä kansallisesti täydentää. Maatalouspolitiikan kahden pilarin malli on perusteltu.

EU-sääntelee hyvin tarkkaan kalastuskiintiöitä. Kansainvälinen merentutkimuslaitos ICES-antaa suosituksia eri merialueille. EU ei ole näitä suosituksia noudattanut. Tämä on näkynyt mm. suosituksia suurempina kiintiöinä perämerenlohen avomerenkalastukselle.

En näe oikein muuta järkevää tapaa kuin ICES:n suositusten noudattamisen. Meillä on monin paikoin tilanne, jossa kalakantojen heikentyminen uhkaa koko kalastuselinkeinoa – puhumattakaan siitä pysyvästä menetyksestä, joka uhkaa tiettyjen kalakantojen olemassaoloa.

Petopolitiikan osalta tilanne on osin käänteinen. Kyse ei ole petokantojen menettämisestä vaan kasvun hallinnasta. Esimerkiksi monin paikoin susikanta on voimistunut. Tämä aiheuttaa jatkuvaa huolta ja pelkoa lasten tai kotieläinten puolesta.

Susikantaa kuitenkin tarkastellaan Euroopan laajuisena populaationa. Tästä tarkastelusta tulee siirtyä paremmin paikalliset olosuhteet huomioivaan tapaan.

Parhaiten perusteltuja yhteisen varojan käyttämistä on uuden kehittäminen. EU-toimien tulee kuitenkin tällä saralla perustua hankkeiden puhtaaseen parhaimmuuteen, ei niiden maantieteelliseen sijaintiin.

EU:n useista rahastoista juuri innovaatiorahaston toimintaan voidaan varoja lisätä. Suomalaisten hankkeiden tulee kilpailla samassa sarjassa muiden maiden yritysten kanssa.

Innovaatiorahaston lisäksi EU:lla merkittävä määrä muita rahastoja, mm. ns. modernisaatiorahasto, jotka kohdistetaan lähinnä Itä-Euroopan maille. Samaa voi sanoa tieliikenteen päästökaupan tuloilla rahoitettavasta uudesta sosiaalisesta ilmastorahastosta, sekin painottuu samoin itäiseen Eurooppaan.

Kaikkein epäedullisin ratkaisu oli elpymisrahasto (ns. RRF), jonka rahoitus oli yhteisvastuullista, mutta jako suuntautui Etelä- ja Itä-Eurooppaan. Yhteisiä varoja käytetään valtava määrä Suomen kilpailijamaiden teollisuuden kehittämiseen niiden maantieteellisen sijainnin perusteella.