26.4.2014

Tornion kansalaisopiston 70-vuotisjuhlapuhe

Arvoisa juhlayleisö,

Loppukesään erottamattomasti kuuluu päivä, jolloin Tornion kansalaisopiston lukuvuosiohjelma ilmestyy. Kymmenien kurssien tutkaileminen ja läpikahlaaminen on unelmoimista. Teekupin äärellä voi pohdiskella, mitä uutta kieltä alkaisi syksyllä opiskelemaan tai, minkälaiselle kädentaitojen kurssille haluaisi osallistua. Kansalaisopiston kurssitarjonnan selaaminen on hieman kuin postimyyntikuvastoa laavaisi. Voi rauhassa valikoida ja puntaroida kaikkia mielenkiintoisia vaihtoehtoja, joita opisto tarjoaa. Vaikka uuden kielen alkeiskurssille ei ennättäisikään aivan yhtä mukavaa, on ilmoittautua tuttuun ja turvalliseen opintopiiriin, josta on saanut iltojen iloa jo vuosia.

 

Kaiken tämän mahdollistava vapaa kansansivistystyö on pohjoismainen ainutlaatuisuus. Kun pohdin kotikansalaisopistoni 70-vuotista historiaa, ajaudun väistämättä peilaamaan opiston syntyvuosia nykyiseen keskusteluun sivistyksestä ja koulutuksesta. Jotenkin tuntuu, että sivistys sanana on menettänyt painoarvoaan ja vaikuttavuutta on vain koulutuksella. Koulutus on paljon sivistystä kapeampaa. Kouluttautunut ihminen ei vielä välttämättä ole kovinkaan sivistynyt humanistisessa mielessä. Demokraattisen, kansanvaltaisen yhteiskunnan perustuksissa on hyvä aina tukeutua koulutukseen ja sivistykseen. Niiden täytyy jatkuvasti kasvaa, kehittyä ja syventyä.

 

Tornion kansalaisopisto perustettiin 1940-luvun sotavuosien puristuksessa. Toisen maailmansodan moukaroima Eurooppa oli sirpaleina. Suomi oli säilyttänyt itsenäisyytensä, mutta oli leimallisesti sodan hävinnyttä osapuolta. Lappi oli raunioina. Maailmanhistorian täyskatastrofin äärellä oli pelko sen jättämistä arvista lapsiin ja nuoriin. Kun Torniossa kansalaisopiston ensimmäinen syyslukukausi käynnistyi, oli opetusohjelmassa saksan ja ruotsin kieli, näytelmä- ja lausuntapiiri, radiotekniikan alkeet, kirjanpito sekä kotitalous. Kansalaisopisto elää ajassa, mutta sivistyksen henki on yhä sama.

 

Muutaman vuoden kuluttua toimintansa aloittamisesta kansalaisopisto kohtasi tilaongelman. Vuonna 1946 seminaarijohtaja Viljo Törmänen esitti, että Tornioon on saatava kansalaisopistolle Valistustalo. Nimenomaan kansanvalistustalo. Olosuhteet lienevät olleet paljon nykyistä heikommat tuolloin, mutta talo valmistui. Tuo lähes 70-vuoden takainen voimanponnistus oman toimitilan rakentamiseksi herättää minussa nykypäivän kuntavaikuttajana suurta kunnioitusta. Nimittäin myös nyt olemme tilaratkaisujen äärellä. Saisimmeko yhteisvoimin kauniin Porthanian rakennuksen kunnostettua kansalaisopiston ja koko kaupungin taidetaloksi?

 

Vaikka Suomi vaurastuu koko ajan, on 2010-luvun taitetta alleviivannut maailmanlaajuinen talouskriisi, joka jatkuu meillä edelleen taantumana. Keskustelua hallitsee vaikea taloustilanne. Kunnat velkaantuvat, säästävät, leikkaavat, rakentavat ja suunnittelevat. Elämän kiertokulku kunnissa on varmasti samankaltainen kuin kansalaisopiston alkutaipaleellakin. Ihmisten elintaso on noussut, mutta silti keskustelusta jää kuva, ettei mihinkään ole varaa. Todellisuudessa varaa on, mutta onko tahto asioiden toteuttamiseksi jotenkin vaisumpaa?

 

Asiat ovat menneet valtavasti eteenpäin, mutta samalla myös ihmisten ajatusmaailma, arvostuksen ja kiinnostuksen kohteet ovat muuttuneet. Kun aikakautta määrittää voimakkaasti taloudelliset lähtökohdat ei henkisille, sivistyksen tai yhteisöllisyyden arvoille jostain syystä olekaan jäänyt enää samanlaista painoa. Seikkoja, joita on vaikea mitata rahassa, vaikuttaa nykyisin olevan lähes mahdotonta arvottaa.

 

Vapaa sivistystyö pohjaa täysin toisenlaiselle maailmankuvalla kuin se, mihin toistuvasti törmään. Itsensä jatkuva kehittäminen, sivistäminen, yhdessä tekeminen, osaamisen riemu ja oppimisen ilo ovat läsnä nykyäänkin. Tuottavuusvaateiden puristuksessa vapaa sivistystyö elää kuitenkin vaikeaa murroskautta. Kansalaisopistot kilpailevat nykyisin niin monien muiden vapaa-ajanviettomahdollisuuksien kanssa. Sivistystyöllä on hyvin vaikea tehdä bisnestä.

 

 

 

Ei rahasta vaan sivistyksestä

 

 

 

Kansalaisopistot ovat levittäytyneet läpi Suomen. Monilla pienillä paikkakunnilla opisto tarjoaa monipuoliset, mutta toisaalta lähes ainoat järjestetyt harrastusmahdollisuudet. Näillä alueilla opistot antavat lapsille ja nuorille äärimmäisen tärkeän harraste- ja toimintaympäristön, jossa voi kehittää osaamista musiikista, tanssiin ja teatterista kädentaitoihin. Sitä ei tehdä rahasta, vaan siitä samasta syystä, mikä aikanaan sai Tornioonkin kansalaisopiston - huolesta nuorten syrjäytymisestä.

 

Ruuhkavuosia eläville työnsankareilla kansalaisopiston kurssit voivat antaa viikoittaisen hengähdyshetken arjen kiireistä ja työn paineista. Missä muualla ajatukset niin totaalisesti keskittyisivät ainoastaan tekemiseen kuin huonekalujen entisöinti- tai kitaranrakennuskurssilla? Töiden vastapainoksi nautinto ja edistyminen harrastuksessa vahvistavat jaksamista työelämässä.

 

Kohonneen elintason seurauksena myös elinikä on noussut. 2000-luvulla syntyneistä tytöistä jo joka neljäs tulee elämään 100-vuotiaaksi. Eläkkeelle siirtyneiden senioreiden toimintakyky on vuosikymmenten takaista paljon parempi. Miten mainion toimintaympäristön kansalaisopiston piirit antavat eläkeläisille. Tornio on laaja kunta suurine maaseutualueineen, joissa asuu tuhansia ihmisiä. Kansalaisopisto on yksi niistä harvoista toimijoista, joka Torniossa edelleen vie ja tarjoaa kurssejaan myös keskusta-alueen ulkopuolella. Toiminta on parasta ennaltaehkäisyä. Vireyden ylläpitäjä.

 

Tutkintoon tähtäävä täysipainotteinen koulutus on vienyt alaa vapaalta sivistystyöltä. Vapaassa sivistystyössä merkittävää ei ole tutkintonimeke tai saatu todistus, vaan laajemmin ymmärrettynä ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia rakentavat tekijät. Vapaa sivistystyö tarjoaa mahdollisuuden paneutua itseä todella kiinnostaviin asioihin ilman jatkuvaa pohdintaa toimeentulosta. Sivistysharrastusta ei voi mitata rahassa.

 

 

 

”Tyyristyllerö muurille kipusi, Tyyristyllerö muurilta lipesi. Eikä Tyyristylleröä milloinkaan voi kukaan parantaa.”

 

 

 

Tällaiset olivat vuorosanani eräässä Tornion kansalaisopiston nuorisoteatterin kohtauksessa. Olin lukiolainen ja olimme valmistaneet esityksen Liisa Ihmemaassa. Monien muiden roolihenkilöiden lisäksi näyttelin myös Tyyristylleröä, tuota munanmuotoista hassua hahmoa. Kansalaisopiston nuorisoteatteri oli rakas harrastus koko teini-iän aina siihen asti, kun lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Nuorisoteatterin ryhmästä hitsautui tiivis kaveriporukka, joka vietti aikaa niin taidetalo Pillipiiparissa, koulussa kuin vapaa-ajallakin. Moni teatteritalolla syntynyt ystävyys elää edelleen.

 

Nuorisoteatterissa vietetyt vuodet ovat olleet minulle monessa suhteessa merkittäviä. Murrosikäisenä miettiessä elämän suuntaa, pohti teatterin takahuoneessa välillä jopa sitä, uskaltautuisiko heittäytyä teatterimaailmaan aina ammattiin asti. Varmasti meistä ryhmäläisistä jokainen elätteli pientä toivetta näyttelijän urasta sisällään. Miten huvittavaa olikaan penkoa valtavasta puvustamosta vanhoja, pölyisiä vaatteita ja yhdistellä niitä vain mielikuvitus rajana. Kokeiluista syntyi hahmoja ja tarinoita, joita teatteriharjoituksissa rakennettiin eteenpäin. Minulla ei ollut lopulta paloa heittäytyä taiteilijaksi, olen liian turvallisuudenhaluinen. Nuorisoteatteri antoi kuitenkin liudan oppeja, joista on ollut hyötyä myöhemmin, vaikka polkuni ei olekaan teatterin lavalla toistamiseen vienyt. Harrastus kasvatti vastuunottoa, muiden huomioimista, esiintymistaitoa ja rohkeutta. Niistä kaikista on ollut hyötyä myös teatterin ulkopuolella.

 

 

 

Tultuani opintojen jälkeen takaisin Tornioon, olen samalla palannut myös kansalaisopiston opiskelijaksi. Ilokseni löysin kansalaisopistosta sopivan venäjänkielen keskustelukurssin. Kerran viikossa kokoontuva kurssi pitää kielitaitoa sopivasti yllä. Ei ole myöskään pahitteeksi, että eri sukupolvien, eri maailmankuvan omaavien, erilaisten ihmisen kanssa viettää viikoittain puolentoista tunnin verran aikaa. Se jos, mikä on sivistävää ja laajentaa omaa ymmärrystä. Sivistystä ei voi näytellä, mutta siitä voi aina oppia.

 

Näillä mietteillä ja henkilökohtaisillakin muistoilla haluan toivottaa Tornion kaupungin puolesta 70 vuotiaalle Tornion kansalaisopistolle oikein hyvää juhlapäivää. Te teette niin tärkeää työtä, etten löydä oikein edes sanoja sen arvostuksen ja kiitollisuuden osoitukseksi. Toivon, että kansalaisopistotoiminta Torniossa laajenee ja kehittyy, kuten se on tähänkin asti viimeiset seitsemänkymmentä vuotta tehnyt.