30.4.2014

Mitä pelkää Putin?

Sunnuntaina vietettiin veteraanipäivää. Ukrainan kriisistä johtuen veteraanipäivän juhlallisuudet tuntuivat tänä vuonna poikkeuksellisen vaikuttavilta. Viimeinen sodissamme palvellut ikäluokka on syntynyt vuonna 1926. Tänä päivänä he ovat jo 88-vuotiatia. Mitä tapahtuu veteraanipäivän juhlallisuuksille muutaman vuosikymmenen kuluessa, kun viimeisetkin veteraanit poistuvat keskuudestamme? Osaammeko edelleen arvostaa heidän suurta uhraustaan vapaan kotimaan eteen, vaikka he eivät ole enää läsnä?

Sodan järjettömyyttä ei voi ymmärtää. Katsoessa dokumentteja ja filmatisointeja sodasta, nousee yksi ajatus ylitse muiden: ei koskaan enää. Niin oli myös ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kuitenkin jo kahden vuosikymmenen kuluttua maailmanhistorian katastrofi toisti itseään. Joko nyt osaamme toimia siten, ettei enää tarvitse nähdä sotaa?

Ukrainan ja Venäjän tilanteen kiristyessä myös suomalaisten mieliin on palannut synkät sotakokemukset. Samaistumme Ukrainaan Venäjän naapurina ja siinä, että myös meidän historiassamme uhka on tullut idästä. Se on edelleen ääneen sanomaton kansallinen pelkomme. Hätäisimmät ovat aloittaneet seurauksena jälleen sotilasliitto Naton rummutuksen. Venäjä on tehnyt oman näkökulmansa selväksi. Se ei pidä toivottavana Naton laajentumista rajoilleen, mikä on varmasti heidän näkövinkkelistään ymmärrettävää. Haluaako Venäjä asettaa itsensä uhaksi muulle Euroopalle? En usko. Sellaista kuvaa itänaapurista rakennetaan ja sellaista kuvaa se myös itse tarjoilee.

Ukrainan kriisin takapiruksi on noussut Venäjä. Samanaikaisesti rajamaa itse asettelee valkoista viittaa harteilleen. Osapuolille ei inhimillisyyspisteitä heru. Valtaosa ukrainalaisista oli kurkkuaan myöten täynnä korruptoitunutta hallintoaan ja presidentti Janukovitsh sai lähtöpassit. Venäjän kovat otteet Ukrainan suhteen kertovat ehkä enemmän maan heikosta itsetunnosta kuin siitä, että se nyt olisi saavuttanut takaisin voimantunnon Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Putin pelännee ennen kaikkea sitä, että myös Moskovassa ja Pietarissa alkaisi Kiovan kaltaiset kuukausia kestävät protestit valtiovaltaa vastaan.

Mielenosoitukset Kiovassa keräsivät yhteen silloisen hallinnon vastustajia anarkisteista ja fasisteista demokraatteihin ja kaikkea siltä väliltä. Heidän ainoa yhteinen sanoma oli, ettei nykymeno voi jatkua. Myös Venäjän oppositio on hajanainen. Ainoa asia, mistä se pääsee yhteisymmärrykseen, on nykyhallinnon kritisointi. Niin kauan kuin oppositio ei löydä yhteistä demokraattista linjaa, ei Kremlin asema ole uhattuna.

Kiovan mielenosoituksista kumpusi vastavoima Venäjä-mielisillä alueilla. Tilanne monimutkaistuu päivittäin. Se, että Suomessa vastataan Ukrainan kriisiin Nato-keskustelulla, kertoo varsin pinnallisesta käsityksestämme turvallisuuspolitiikasta ja pelosta. Turvallisuuspoliittisesti parasta on tukea niin Venäjän kuin Ukrainankin demokratiakehitystä, kansalaisyhteiskunnan nousua ja lehdistön vapautta. Vasta sitten, kun maat kulkevat vakaasti kohti kansanvaltaa, voidaan todella tuntea turvallisuutta. Siitä kumpuava turvallisuus on sellaista, jonka pönkittämisessä Naton tankin eivät auta.

Julkaistu kolumnina Lounais-Lapissa.