Koko suku kommunalkassa

22.9.2011

Venäläisen kaupunkiasumisen erikoisuus ovat yhteisasunnot eli kommunalkat. Nämä aikanaan vauraiden perheiden hulppeat kaupunkiasunnot sosialisoitiin vallankumouksen jälkeen koko kansan käyttöön. Asuntoihin sijoitettiin yksi perhe jokaiseen huoneeseen. Kommunalkojen asukasluku huiteli yleensä parinkymmenen yläpuolelle. Asukkaat jakoivat keittiön ja peseytymistilat eikä yhteisöllisyydestä ollut puutetta.

Asumisen ahtaus alkoi kuitenkin vaivata ihmisiä ja Nikita Hrustsevin valta-aikana 1950- luvulla käynnistettiin koko maan kattava asuntopoliittinen ohjelma. Tavoitteena oli taata jokaiselle venäläisperheelle oma asunto. Näin syntyivät hurjat neuvostotyyliset kolossikerrostalot, joihin mahtuisi Suomessa kokonainen kunta.

Kommunlkat pitivät pintansa etenkin suurkaupungeissa, Moskovassa ja Pietarissa. Ne sijaitsivat usein kaupunkien historiallisessa keskustassa vanhoissa arvorakennuksissa hyvillä paikoilla, eivätkä ihmiset halunneet muuttaa niistä pois. Erään laskelman mukaan Pietarin kommunalkoissa asuu nykyään saman verran ihmisiä kuin on Helsingissä asukkaita. Yksi näistä omintakeisista yhteisasunnoista sijaitsee yläkerrassani.

Suomessa yhteisasuminen liitetään yleensä tiettyyn elämänvaiheeseen nuoruudessa. Kimppakämpissä asuvat opiskelijat, mutta hekin muuttavat mieluummin yksiöihin omaan rauhaansa. Harva työelämässä säännöllisistä ansiotuloista nauttiva voisi edes kuvitella asuvansa yhteisasunnossa. Paitsi edellisen hallituksen työministeri Anni Sinnemäki, joka jakoi hulppean punavuorelaisasunnon kämppisten kanssa.

Perinteinen talonpoikainen asumistyyli kokosi saman katon alle useita sukupolvia. Isovanhemmat huolehtivat lapsenlapsista vanhempien ahkeroidessa päivät töissä. Työelämässä vallitsee sama roolitus, mutta asumismuodot ovat muuttuneet. Yhteisen asuintilan jakaminen muiden ihmisten kanssa koetaan jopa tungettelevaksi. Ihmiset arvostavat omaa rauhaa ja yksityisyyttä.

Toisinaan pitkälle viety yksityisyys voi johtaa jopa yksinäisyyteen. Ajoittain voimme lukea iltapäivälehtien palstoilta surullisia tarinoita unohdetuista ihmisistä. Muumioitunut vanhus naapurihuoneistossa pysäyttää kenet tahansa, myös itsekeskeisimmän uraohjuksen. Seinän takana asunutta ihmistä ei kaivannut kukaan.

Suomalainen väestöpyramidi tunnetaan heikosta huoltosuhteestaan. Käsipareja hoitotyöhön on entistä vähemmän ja autettavia yhä enemmän. Pelkkä kunnille ja valtiovallalle ulkoistettu vanhustenhuolto ei pysty antamaan lämmintä rakkauden kyllästämää hoitoa. Jokaisen nuoren ihmisen tulisikin jossain vaiheessa uhrata ajatus sille, miten on ajatellut huolehtia omista huoltajistaan, kun sen aika on.

Itseriittoinen laitoksiin sysääminen kasvatuksellisena kiitoksena on kylmää. Kiristyvän työelämän paineissa ei aina ole mahdollisuutta asua edes samalla paikkakunnalla omien vanhempien kanssa. Miten heistä voisi näin ollen edes huolehtia? Ehkä siinä vaiheessa jokaisen on mietittävä henkilökohtaisesti, mikä olikaan elämässä tärkeää: asema, vauraus ja ura, vai perhe, elämänviisaus ja hyvinvointi?

En ole tuomassa kommunalkoja Suomeen, mutta asumismuodosta voisi oppia jotain. Ainakin sen, että seinän takana asuva on ihminen siinä, missä itsekin. Naapurin kanssa jutustelussa ja kuulumisten vaihdossa ei tulisi olla mitään outoa.

Kommunalkoissa ei ole tätä huolta. Niissä elämä on läsnä kaikkine vaiheineen syöttöjakkarasta keinutuoliin.

 

Kirjoitus on julkaistu Lounais-Lapin vieraskolumnina.